Blogitauosta tulikin odotettua pidempi. Voi sanoa hyvällä syyllä, että kevät on ollut kovasti koetteleva ja ravistellut ihan ytimiä myöden uskomuksiani. Nyt, kun alkaa olla selvemmillä esillä, tuntuu siltä, että vankemmalla pohjalla ollaan taas, mutta itse koettelemuksen keskellä meinasi kyllä loppua usko niin itseen kuin kaikkeen muuhunkin.
Meillä ollaan oltu lapsen kanssa kipeänä koko kevät. Siis ihan koko. Onneksi oli se sairasvakuutus, ne rahat on tienattu useampaan otteeseen takaisin tämän vuoden aikana, vaikka onneksi kyseessä ei ole ollut kuin "normaali" päiväkotiavusteinen infektiokierre korvatulehduksineen, oksennustauteineen ja muine mukavine oireineen. Se olisi sujunut jotenkin kyllä siinä sivussa, mutta sitten tulin itse raskaaksi - ja siitä se sitten alkoi. Koko kevät on ollut yhtä huolta, verta, supistusta, ultraa ja ylipäätään päivästä toiseen selviämistä. Plussaa on se, että olen kaikesta huolimatta edelleen raskaana - ja se, että tässä ja nyt elämisen merkitys on kristallisoitunut tuskallisen selvästi eteen niissä hetkissä, joissa tuntee sopukoita myöten menettävänsä kontrollin ja jolloin tämä hetki on mitä on, hyvässä ja pahassa.
On tässä sitten taisteltu myös työtyytyväisyyden ja elämän suunnan pohdinnankin kanssa ja yhden kuukauden ravasin sairaalassa, kun epäiltiin yhden lapsesta minuun tarttuneen flunssan yhteydessä ensin sydänlihastulehdusta ja rutiini-EKG näytti sydäninfarktin oireita (ei ollut, onneksi, on vain kallellaan oleva, normaalisti toimiva sydän joka kuvantuu EKGssä kuin infarkti), mutta nämä tuntuvat suhteessa muuhun kevään tunnemyllyyn kuitenkin aika pieniltä jutuilta.
Jos plussaa on siis jonkinlainen tärkeiden juttujen kirkastuminen, niin negatiivista on se, että mikään mikä ei ole ollut todella ehdottoman supertärkeää, on jäänyt tekemättä. Psykologian kurssi jäi heti alkumetreillä kesken, selvisin töistä lomalle ja (varhennetulle äitiyslomalle) nipinnapin säällisellä työsuorituksella, koira vietti keväällä enemmän aikaa anoppilassa kuin meillä, kaikki kotihommat lukuunottamatta pakollisia tiski- ja pesukoneellisia ovat jääneet tekemättä. Meillä ihan oikeasti ei imuroitu yli neljään kuukauteen ja verenvuotojen alkaessa kaikki jäi juuri niille sijoilleen kuin ennen. Kirjaston kirjat, laskut, päiväkotilaput; kaikki ovat olleet myöhässä. Ollaan juuri ja juuri selvitty ja kaikki kunnia siitä rakkaalle miehelle, joka on venynyt ja jonka työnantaja on venynyt (ja niin venyi kyllä minunkin työantajani, kiitos siitä ymmärtävälle pomolle).
Mutta pahinta ei ole kotiaskareiden tekemättä jättäminen vaan se sisäinen lamaantuminen, jonka huoli (tai kyvyttömyys käsitellä sitä) minussa tuo. Välillä kun vuosin verta, makasin sängyllä supistusten kipristämänä ja pelkäsin syntymättömän lapseni puolesta, nyki se toinen, ehdottomasti elävä ja mahan ulkopuolinen lapsi minua hihasta ja hoki huolestuneena "äiti itkee". Ne hetket muistan varmaan lopun elämäni, se turhautuminen ja syyllisyys, joka syntyy siitä, kun ei pysty olemaan aikuinen ja ylittämään omia huoliaan edes lapsensa huolen tähden.
Sain elämän edes vähän kestävämmälle pohjalle, kun isäni suositteli luettavaksi Ekhart Tollen "the Power of Now". Se pyörikin Audiblen kautta kuulokkeissa vapun tienoolla melkein 24/7. Tajusin, miten kaiken elämänpelkoni taustalla on kyvyttömyys hyväksyä ja samaan aikaan haluttomuus pysyä nykyhetkessä. Ja että muuta ei tarvitse tehdä, kuin lakata elämästä entä jos-maailmassa, huomisessa, ensi syksyssä, viiden vuoden päästä, missä kulloinkin. Riittää, kun huolen tullessa (ja muutenkin) kääntää huomionsa nykyhetkeen ja yrittää hyväksyä sen hetken ja vain sen hetken.
Tämän viimeisen tajuaminen oli minulle itselleni valtava oivallus - se, että hetkessä ei tarvitse yrittää hyväksyä sitä, että en vielä tiedä mikä minusta tulee isona tai kaikkia muita puutteitani tai edes sitä, että en voi tahdonvoimalla pitää elossa kumpaakaan lastani. Tässä hetkessä pitää vain hyväksyä se, että nyt ollaan tässä, riippumatta siitä mihin se johtaa. Se on sen seuraavan hetken asia sitten.
Samalla kun oireet raskauden puolenvälin paikkeilla ovat vähentyneet, on myös kiihkeys pysyä hetkessä - missään tapauksessa täydellistä herätystä ei vielä tullut. Mutta jotain osviittaa sentään siitä, miten jatkossa käsitellä huolia. Viime viikonloppuna alkoi taas supistaa ja piti kaivella uudestaan muistilokeroista, että mitenkäs tämä mielenrauha taas menikään. Ainakin kuukauden päivät pienen nimittäin olisi hyvä pysyä kasvamassa vatsan sisäpuolella ja mieluiten ihan lokakuun puolelle asti.
Oli helppo olla lomalla heinäkuu, kun oltiin mökillä. Heti palattuamme kotiin alkoi itsellä järjetön tarve järjestää koko maailma valmiiksi kerralla, kodin kaaos, lastenvaatteet, omat opiskelut, huono kunto tässä vielä ennen synnytystä. Ei puhettakaan siitä hetkessä elämisestä. Viikon tempoilun jälkeen tuli siis niin kipeitä yösupistuksia, että tyhmäkin tajuaa lopettaa. Sen jälkeen olen nukkunut, noin 13-14 tuntia päivässä ja silti vielä väsyttää.
Nyt yritän taas löytää tien nykyhetken hyväksymiseen ja tehdä asioita vähän kerrassaan paremmaksi. Kyllä se tästä, jaksamiskyvyn mukaan. Elämä näemmä pakottaa tiiviisti kohti minimalismia, vaikkei se täällä pienen kaksiomme kaaoksessa siltä kyllä näytäkään. Mutta tuntuu, sisältäpäin. Pitää hengittää, priorisoida, jättää pois kaikki mikä ei ole tärkeää. Hiljentyä kuuntelemaan itseä ja muita. Nauttia kivuliaiksikin käyvistä potkuista vatsan sisä- ja ulkopuolella (2-vuotiaan uhma koettelee sekin osaltaan koko perhettä...). Yrittää kasvaa enemmän itsekseen. Audible on pyörinyt taas vinhaan, tällä hetkellä kuuntelussa on fransiskaanimunkki Richard Rohrin teos "The Art of Letting Go", jossa Franciscus Assisilaisen jalanjäljissä puhutaan luopumisen merkityksestä ja siitä, miten alkaa kokea, että tässä kaikessa on silti riittämiin. Paljon ajattelemisen aihetta, kaikessa tässä, ja paljon vielä prosessoitavaa. Taas yksi kamalin vaihe elämästä takanapäin, mutta en siltikään voi sanoa, että vaihtaisin niitä päiviä pois. Toivoisin, että olisi mennyt helpommin, kyllä. Mutta arvostan kaikkea sitä, mitä tässä on koettu ja esimerkiksi miestäni katson taas ihan uusin silmin. Mikä arkipäivän sankari siinä onkaan, juuri sellaisena kuin on. Ja tässä hetkessä on aika lailla kaikki kohdillaan, noin niin kuin muutenkin.
Meillä ollaan oltu lapsen kanssa kipeänä koko kevät. Siis ihan koko. Onneksi oli se sairasvakuutus, ne rahat on tienattu useampaan otteeseen takaisin tämän vuoden aikana, vaikka onneksi kyseessä ei ole ollut kuin "normaali" päiväkotiavusteinen infektiokierre korvatulehduksineen, oksennustauteineen ja muine mukavine oireineen. Se olisi sujunut jotenkin kyllä siinä sivussa, mutta sitten tulin itse raskaaksi - ja siitä se sitten alkoi. Koko kevät on ollut yhtä huolta, verta, supistusta, ultraa ja ylipäätään päivästä toiseen selviämistä. Plussaa on se, että olen kaikesta huolimatta edelleen raskaana - ja se, että tässä ja nyt elämisen merkitys on kristallisoitunut tuskallisen selvästi eteen niissä hetkissä, joissa tuntee sopukoita myöten menettävänsä kontrollin ja jolloin tämä hetki on mitä on, hyvässä ja pahassa.
On tässä sitten taisteltu myös työtyytyväisyyden ja elämän suunnan pohdinnankin kanssa ja yhden kuukauden ravasin sairaalassa, kun epäiltiin yhden lapsesta minuun tarttuneen flunssan yhteydessä ensin sydänlihastulehdusta ja rutiini-EKG näytti sydäninfarktin oireita (ei ollut, onneksi, on vain kallellaan oleva, normaalisti toimiva sydän joka kuvantuu EKGssä kuin infarkti), mutta nämä tuntuvat suhteessa muuhun kevään tunnemyllyyn kuitenkin aika pieniltä jutuilta.
Jos plussaa on siis jonkinlainen tärkeiden juttujen kirkastuminen, niin negatiivista on se, että mikään mikä ei ole ollut todella ehdottoman supertärkeää, on jäänyt tekemättä. Psykologian kurssi jäi heti alkumetreillä kesken, selvisin töistä lomalle ja (varhennetulle äitiyslomalle) nipinnapin säällisellä työsuorituksella, koira vietti keväällä enemmän aikaa anoppilassa kuin meillä, kaikki kotihommat lukuunottamatta pakollisia tiski- ja pesukoneellisia ovat jääneet tekemättä. Meillä ihan oikeasti ei imuroitu yli neljään kuukauteen ja verenvuotojen alkaessa kaikki jäi juuri niille sijoilleen kuin ennen. Kirjaston kirjat, laskut, päiväkotilaput; kaikki ovat olleet myöhässä. Ollaan juuri ja juuri selvitty ja kaikki kunnia siitä rakkaalle miehelle, joka on venynyt ja jonka työnantaja on venynyt (ja niin venyi kyllä minunkin työantajani, kiitos siitä ymmärtävälle pomolle).
Mutta pahinta ei ole kotiaskareiden tekemättä jättäminen vaan se sisäinen lamaantuminen, jonka huoli (tai kyvyttömyys käsitellä sitä) minussa tuo. Välillä kun vuosin verta, makasin sängyllä supistusten kipristämänä ja pelkäsin syntymättömän lapseni puolesta, nyki se toinen, ehdottomasti elävä ja mahan ulkopuolinen lapsi minua hihasta ja hoki huolestuneena "äiti itkee". Ne hetket muistan varmaan lopun elämäni, se turhautuminen ja syyllisyys, joka syntyy siitä, kun ei pysty olemaan aikuinen ja ylittämään omia huoliaan edes lapsensa huolen tähden.
Sain elämän edes vähän kestävämmälle pohjalle, kun isäni suositteli luettavaksi Ekhart Tollen "the Power of Now". Se pyörikin Audiblen kautta kuulokkeissa vapun tienoolla melkein 24/7. Tajusin, miten kaiken elämänpelkoni taustalla on kyvyttömyys hyväksyä ja samaan aikaan haluttomuus pysyä nykyhetkessä. Ja että muuta ei tarvitse tehdä, kuin lakata elämästä entä jos-maailmassa, huomisessa, ensi syksyssä, viiden vuoden päästä, missä kulloinkin. Riittää, kun huolen tullessa (ja muutenkin) kääntää huomionsa nykyhetkeen ja yrittää hyväksyä sen hetken ja vain sen hetken.
Tämän viimeisen tajuaminen oli minulle itselleni valtava oivallus - se, että hetkessä ei tarvitse yrittää hyväksyä sitä, että en vielä tiedä mikä minusta tulee isona tai kaikkia muita puutteitani tai edes sitä, että en voi tahdonvoimalla pitää elossa kumpaakaan lastani. Tässä hetkessä pitää vain hyväksyä se, että nyt ollaan tässä, riippumatta siitä mihin se johtaa. Se on sen seuraavan hetken asia sitten.
Samalla kun oireet raskauden puolenvälin paikkeilla ovat vähentyneet, on myös kiihkeys pysyä hetkessä - missään tapauksessa täydellistä herätystä ei vielä tullut. Mutta jotain osviittaa sentään siitä, miten jatkossa käsitellä huolia. Viime viikonloppuna alkoi taas supistaa ja piti kaivella uudestaan muistilokeroista, että mitenkäs tämä mielenrauha taas menikään. Ainakin kuukauden päivät pienen nimittäin olisi hyvä pysyä kasvamassa vatsan sisäpuolella ja mieluiten ihan lokakuun puolelle asti.
Oli helppo olla lomalla heinäkuu, kun oltiin mökillä. Heti palattuamme kotiin alkoi itsellä järjetön tarve järjestää koko maailma valmiiksi kerralla, kodin kaaos, lastenvaatteet, omat opiskelut, huono kunto tässä vielä ennen synnytystä. Ei puhettakaan siitä hetkessä elämisestä. Viikon tempoilun jälkeen tuli siis niin kipeitä yösupistuksia, että tyhmäkin tajuaa lopettaa. Sen jälkeen olen nukkunut, noin 13-14 tuntia päivässä ja silti vielä väsyttää.
Nyt yritän taas löytää tien nykyhetken hyväksymiseen ja tehdä asioita vähän kerrassaan paremmaksi. Kyllä se tästä, jaksamiskyvyn mukaan. Elämä näemmä pakottaa tiiviisti kohti minimalismia, vaikkei se täällä pienen kaksiomme kaaoksessa siltä kyllä näytäkään. Mutta tuntuu, sisältäpäin. Pitää hengittää, priorisoida, jättää pois kaikki mikä ei ole tärkeää. Hiljentyä kuuntelemaan itseä ja muita. Nauttia kivuliaiksikin käyvistä potkuista vatsan sisä- ja ulkopuolella (2-vuotiaan uhma koettelee sekin osaltaan koko perhettä...). Yrittää kasvaa enemmän itsekseen. Audible on pyörinyt taas vinhaan, tällä hetkellä kuuntelussa on fransiskaanimunkki Richard Rohrin teos "The Art of Letting Go", jossa Franciscus Assisilaisen jalanjäljissä puhutaan luopumisen merkityksestä ja siitä, miten alkaa kokea, että tässä kaikessa on silti riittämiin. Paljon ajattelemisen aihetta, kaikessa tässä, ja paljon vielä prosessoitavaa. Taas yksi kamalin vaihe elämästä takanapäin, mutta en siltikään voi sanoa, että vaihtaisin niitä päiviä pois. Toivoisin, että olisi mennyt helpommin, kyllä. Mutta arvostan kaikkea sitä, mitä tässä on koettu ja esimerkiksi miestäni katson taas ihan uusin silmin. Mikä arkipäivän sankari siinä onkaan, juuri sellaisena kuin on. Ja tässä hetkessä on aika lailla kaikki kohdillaan, noin niin kuin muutenkin.
Kommentit
Lähetä kommentti