Projekti, joka pitää saada valmiiksi joulunalusviikolla. Firman yt:t. Flunssaa (taas), stressiä ja hirveää pinnistelyä, suorittamista, ihan epätasapainossa olevaa arkea. Kaikkea sitä, mitä lupasin itselleni vähentää. Tunnit eivät ole lähimainkaan sitä 80% mitä piti, pikemminkin luku on jossain siinä 120-130% hujakoilla, mikä lapselliselle tuntuu paljolta. Mies hoitaa lapsen, appivanhemmat koiran, minä vain juoksen, kun en muuta osaa.
Olen löytänyt syksyllä itsestäni muitakin ikäviä piirteitä, kuin työnarkomanian/tehottomuuden. Mulla kriisiytyy ihmissuhteet. Julkaisin pari viikkoa takaperin yhden blogijutun liittyen yhteen kaveriin, jonka kanssa sukset meni ristiin, mutta vedin pois, koska teksti ei sitten kuitenkaan antanut oikeaa kuvaa ei minusta eikä hänestä. Se tilanne on vielä auki.
Nyt vaan huomaan, että töissäkin on jatkuvasti ihmeellisiä kohtaamisia ihmisten kanssa. Voin oikeasti sanoa, että yleisesti ottaen en inhoa kovin montaa ihmistä, vaikka vähän varautunut kanssakävijä olenkin. Nyt näitä inhoamisia ja outoja reaktioita omalta puoleltani on tullut liukuhihnalta. Ja olen jotenkin tosi herkkänä muiden mielipiteelle, jostain syystä. Loukkaannun heti kaikesta, minkä vähänkään tulkitsen ylenkatseeksi tai siksi, ettei kykyjäni arvosteta niin kuin minä haluaisin. Ärsyynnyn ihan ventovieraille ihmisille, enkä osaa enää peittää sitä kovin hyvin.
Tervettä on se, että minä, ainainen miellyttäjä yritän etsiä rajojani. Epätervettä on se, että tuntuu siltä, että olen koko ajan vain kauempana mistään järkevästä rajallisuudesta. Tänään suutuin yhdelle tädille junaan noustessa, kun minä seisoin juuri pysähtyvän junan oven kohdalla ja hän käveli sieltä jostain takaa ihan pokkana ensin viereen ja siitä jokaisella askeleella, jonka otin niin ohi. En saanut itseäni pidäteltyä, vaan mielenosoituksellisesti steppasin oikein siihen hänen eteensä. Tosi kypsää.
Näen ja tunnen, että voin huonosti, että töitä on liikaa, etten ehdi antaa perheelle sitä aikaa kuin haluaisin, enkä osaa ottaa itselleni enää sellaista aikaa, jonka tarvitsisin (osaan kyllä tuijottaa iPadista sarjoja ja nettiä ihan hienosti, ja valvoa puoleenyöhön...). Näen, että pitäisi kääntää kelkkaa, mutten jaksa. Joku sisäinen ääni hokee vain, että kunhan jouluun selviää, jotenkin. Mietitään sitten. Ja niin se varmaan meneekin. Kun tuon projektin saa ulos, vähenee paine hetkeksi. Uskoisin selitystä paremmin, jos en olisi ollut tässä samassa tilanteessa aika monta kertaa aiemminkin. Minä annan sen kuvion mennä näin.
Jossain välissä on vaan pakko kehittää ne valmiudet, jotka nyt puuttuvat. Taito sanoa ei. Taito priorisoida. Taito mennä juoksemaan, kun haluaisi vain mennä lämpimään suihkuun ja mussuttaa suklaata. Taito luottaa omaan arvoonsa. Taito pitää kiinni tärkeistä rajoistaan.
Ja taito päästää irti. Miten sen saa, sen tarvitsisin ihan ensimmäisenä?
Olen löytänyt syksyllä itsestäni muitakin ikäviä piirteitä, kuin työnarkomanian/tehottomuuden. Mulla kriisiytyy ihmissuhteet. Julkaisin pari viikkoa takaperin yhden blogijutun liittyen yhteen kaveriin, jonka kanssa sukset meni ristiin, mutta vedin pois, koska teksti ei sitten kuitenkaan antanut oikeaa kuvaa ei minusta eikä hänestä. Se tilanne on vielä auki.
Nyt vaan huomaan, että töissäkin on jatkuvasti ihmeellisiä kohtaamisia ihmisten kanssa. Voin oikeasti sanoa, että yleisesti ottaen en inhoa kovin montaa ihmistä, vaikka vähän varautunut kanssakävijä olenkin. Nyt näitä inhoamisia ja outoja reaktioita omalta puoleltani on tullut liukuhihnalta. Ja olen jotenkin tosi herkkänä muiden mielipiteelle, jostain syystä. Loukkaannun heti kaikesta, minkä vähänkään tulkitsen ylenkatseeksi tai siksi, ettei kykyjäni arvosteta niin kuin minä haluaisin. Ärsyynnyn ihan ventovieraille ihmisille, enkä osaa enää peittää sitä kovin hyvin.
Tervettä on se, että minä, ainainen miellyttäjä yritän etsiä rajojani. Epätervettä on se, että tuntuu siltä, että olen koko ajan vain kauempana mistään järkevästä rajallisuudesta. Tänään suutuin yhdelle tädille junaan noustessa, kun minä seisoin juuri pysähtyvän junan oven kohdalla ja hän käveli sieltä jostain takaa ihan pokkana ensin viereen ja siitä jokaisella askeleella, jonka otin niin ohi. En saanut itseäni pidäteltyä, vaan mielenosoituksellisesti steppasin oikein siihen hänen eteensä. Tosi kypsää.
Näen ja tunnen, että voin huonosti, että töitä on liikaa, etten ehdi antaa perheelle sitä aikaa kuin haluaisin, enkä osaa ottaa itselleni enää sellaista aikaa, jonka tarvitsisin (osaan kyllä tuijottaa iPadista sarjoja ja nettiä ihan hienosti, ja valvoa puoleenyöhön...). Näen, että pitäisi kääntää kelkkaa, mutten jaksa. Joku sisäinen ääni hokee vain, että kunhan jouluun selviää, jotenkin. Mietitään sitten. Ja niin se varmaan meneekin. Kun tuon projektin saa ulos, vähenee paine hetkeksi. Uskoisin selitystä paremmin, jos en olisi ollut tässä samassa tilanteessa aika monta kertaa aiemminkin. Minä annan sen kuvion mennä näin.
Jossain välissä on vaan pakko kehittää ne valmiudet, jotka nyt puuttuvat. Taito sanoa ei. Taito priorisoida. Taito mennä juoksemaan, kun haluaisi vain mennä lämpimään suihkuun ja mussuttaa suklaata. Taito luottaa omaan arvoonsa. Taito pitää kiinni tärkeistä rajoistaan.
Ja taito päästää irti. Miten sen saa, sen tarvitsisin ihan ensimmäisenä?
Tsemppiä kiireen keskelle! Harrasti minimalismia tai ei, elämässä tulee aina olemaan helpompia ja vaikeampia aikoja. Se kuuluu normaaliin vaihteluun ja ilman sitä elämä olisi varmaan aika tappavan tylsää. Kirjoituksesi perusteella olet nyt keskellä aika haastavaa vaihetta. Onko jotain asiaa, jonka voisit jättää tekemättä tai ainakin jättää vähemmälle siksi aikaa, että tilanne tasoittuu?
VastaaPoistaItse olen joskus tykännyt käyttää sellaista priorisointimenetelmää töissä, että teen ensimmäiseksi tosi hyvin ne asiat, joissa olen hyvä. Se on sitä erikoisosaamista, mistä minulle maksetaan. Sitten vasta hoidan niitä asioita, joita muutkin voivat tehdä tai joissa en ole huippuhyvä.
Kiitos noista ehdotuksista, annoit paljon ajateltavaa. Nyt kun olen lomalla ehtinyt taas henkäistä vähän, on tuo ajatus jäänyt pyörimään päässä enemmänkin. En ole ehkä kovin tietoisesti edes jäänyt ajattelemaan, missä olen tosi hyvä tai erikoisosaaja vaan sännännyt aina tekemään kaikille kaikkea ja sammuttamaan tulipaloja, että priorisointi on hämärtynyt ja sitten vain paniikissa teen ja teen (ja väsyn). Mutta todentotta, se mun erityisosaaminen tuskin on muiden pelastaminen ja säntäily (tai ainakaan pitkän päälle en halua olla pelkästään tuota). Pitänee ottaa strateginen ajattelu oman osaamisen kehittämiseenkin.
PoistaKiitos siis perspektiivin tuomisesta - ja tsempistä myös! Valoisaa uutta vuotta myös sinulle!
Blogissani on sinulle haaste :)
VastaaPoistaKiitos Valkeakuu! Uusi vuosi on hyvä aika tälle haasteelle (tosin melko realistisia juttuja olisi voinut tulla meidän perheestä esille tässsä ennen joulua, mm. se suklaan ja cocacolaostojen määrä, huhhuh!). Palaan asiaan piakkoin!
PoistaTämäpä oli ihan kuin omasta kynästäni! Tilanne ei ole nyt yhtä paha kuin se on ollut edellisinä vuosina, jolloin työmääräni on ollut aivan liian suuri. Jotenkin huomaan joka vuonna joulukuun olevan erityisen ruuhkainen. Tunnistan erityisen hyvin tuon muihin ihmisiin ärsyyntymisen. Ensimmäistä kertaa eksyin blogiisi, ja heti kolahti!
VastaaPoistaTervetuloa blogiin ja pahoittelut, että vastaus kesti. Jos yhtään lohduttaa, tuntui siltä, että koko mun muukin elämä joutui joulukuussa vain odottamaan... Tämä ei ole ihan harvinainen tilanne minullekaan ja toivon, että en ihan heti päästäisi itseäni uudestaan samaan. Olen vain niin kova ottamaan paineita toisilta tai tiimin tuloksesta, tai asiakkaille luvatuista asioista (ja jos olen ihan rehellinen, niin omasta näyttämisenhalusta kai myös), että huomaan uudestaan ja uudestaan lipsuvani tilanteeseen, jonka seuraukset ovat itselle ja perheelle (ja niille muille ihmisille!) surulliset. Toivon meille molemmille siis valoisampaa ja leppoisampaa uutta vuotta 2015!
Poista