Tavaraa poispoisvaan (vaan kun ahdistaa)

Edelliseen postaukseen viitaten: ykkönen jäi. Menin mainitsemaan dilemmasta kaverille, jolla taas oli juuri työvaatteesta pulaa ja hän osti multa ne kaksi ylimääräistä. Ja näyttää ihan sikahyvältä niissä, jopa vähän ehkä koin kateuden pilkahduksen siitä, että puoli kokoa pienemmällä ne istuivat juuri oikein, eikä sen toisen mekon helmakaan ollut vähän lyhyemmällä mitenkään häiritsevä. Mutta päätin  vain nauraa moisille ajatuksille, koska oikeasti on ihanaa, että vaatteet menivät käyttöön (ja kaverin lapsenkin mielestä äiti näytti niissä hyvältä). Niin sen kuuluu mennä, ne eivät siis vain olleet juuri minulle ne oikeat.

Hääpuku ei sitten Lovebirdsinkään kautta mennyt kaupaksi, käyn hakemassa sen huomenna sieltä pois ja varmaankin sen suuntana on sitten Kierrätyskeskus. En taida jaksaa enää kokeilla myydä sitä Huudonkaan kautta, tiedä sitten menestyisikö paremmin Torissa. En minä siitä juuri hintaa halua, kunhan menisi vain käyttöön - ihan käsittämätöntä ympäristön kannalta, mitä luomuksia tehdään yhden häviävän lyhyen päivän käyttöön. Tulevat morsiamet, oikeasti, ryhdistäytykää ja miettikää vähän! Useimmat heti hääpäivän jälkeen pesetetyt puvut ovat todella siistejä ja jos ei tietäisi, niistä ei ikinä voisi tietää ovatko jollakulla olleet aiemmin päällä. No se siitä avautumisesta, kunhan piti taas päästä sanomaan.

Samoin alan olemaan henkisesti valmis luopumaan niistä mun ihanista nahkasohvista. Nekin ansaitsisivat jonkun, joka jaksaa pitää nahasta paremman huolen - ja me taas tarvitsisimme oikeasti sellaisen sohvan, jolla voisi kunnolla nukkua silloin, kun lapsen kanssa on vaikeaa. On ihan naurettavaa pistää toinen nukkumaan meidän huonolla terveyspatjalla olkkarin lattialla, kun siinä vain pyörii ja lakanat liikkuvat muovisen pinnan päällä ja kenelläkään ei ole kivaa. En tajua, miksei saatu tätä aikaiseksi silloin, kun oikeasti olisimme tarvinneet toisen mukavan sängyn, mieshän nukkui varmaan melkein kuukauden patjalla silloin kun pojan kanssa oli tosi vaikeaa. En vain osannut vielä ajatellakaan silloin sohvista luopumista.

Se on vähän sääli, koska kaikissa kriiseissäni olen tosiaan antanut nahan vähän kuivahtaa ja ihan priima sohva ei enää ole. Siisti kyllä, mutta tarkempi tarkastelu paljastaa kyllä huonon hoidon. Tosin poika on auttanut paukuttamalla Duplolla pintaa sen minkä kerkiää (ja yllättävän hyvin tuo on kestänytkin). Se vaan harmittaa, että menin kuskaamaan mökille sen pienemmän sohvan ja sitä ei kyllä ilman peräkärryä saa takaisin, enkä nyt talvella mitenkään jaksaisi hakea. Ehkäpä laitan ne sitten erikseen kiertoon kuitenkin, vaikka oikeasti pari ovatkin. Sekin harmittaa, että tässä väsymyksessä tuollaisetkin päätökset tuntuvat syövän kaiken viimeisenkin energian ja jahkailen entistä pahemmin. Mutta kyllä se vielä tässä ratkeaa, hitaasti ehkä, mutta jossain vaiheessa.

Sitten pitäisi löytää se korvaaja ja jaksaa kahlata ilmoituksia siistikuntoisesta, kivanvärisestä divaanivuodesohvasta. Sellaisella modernilla tekniikalla, jossa ei avata mitään natisevia metallijalkoja vaan jossa se puuttuva nukkumisosa ponnahtaa ylös laatikosta vetämällä. Sellainen meille jostain, heti.

Tai ehkä sitten kuitenkin koitan keskittyä poistamaan vielä kaikkea turhaa. Jos viikonloppuna veisi hääpuvun ja vaikka vähän muuta turhaa kamaa Kierrätyskeskukseen? Arkeen on aika kivasti eksynyt se pysyvä laatikko, johon tuuppaan kaiken, josta raivauskierroksilla olen päättänyt luopua. Siellä on ainakin kaksi muovikassillista vaatetta jo, ja vähän kirjoja. Ja niin - sitten siellä pohjalla kummittelee ne mun typerät keräysrahat ja korut ja vielä typerämmät ensipäivänkuoret. Grr. Viimeinen kerta oikeasti, kun mitään "arvokasta" tulee meille. Olin luvannut itselleni, että vien Rasmussenille ne kaikki metallit arvioitavaksi, mutta niin vaan on jo marraskuu ja nyt ajatus on taas enemmän ahdistava (tyyliin nauraakohan ne mulle, kun en keksi mitään muuta tapaa päästä näistä eroon kuin romumetalli).

Huh. Onpa sitä näemmä päässyt taas kertymäänkin, raivausangstia nimittäin. Ihan todella paljon helpompaa on ostaa kuin hankkiutua eroon. Sen saa katkerasti huomata joka kerran. Mutta vielä minä opin. En vielä tässä kuussa, koska kännykkä piippasi juuri, että verkkokaupasta tilaamani vaatepaketti on tullut perille lähiSiwaan ja toisen kaupan paketin vasta hain Postista. Mutta näissäkin ostoissa oikeasti oli jo vähän harkintaa takana, mietin P333:n tyyliin, mitä kaapista on puuttunut - esimerkiksi toiset farkut, kun ne entiset ovat lähes jatkuvasti päällä. Nyt tuli muutamia muitakin toisiinsa sopivia vaatteita, joista toivottavasti on kiireaamujen pelastajiksi. Ja niin, jos ei ole - niin adios. Saavat palata takaisin kauppaan.

Näin loppuun kaiken ahdistavan tilityksen jälkeen on pakko itsekin keskittyä johonkin positiiviseen: sain myytyä viime viikolla lähes käyttämättömän koiran talvitakin (meidän koira inhosi pitää päällä sitä takkia). Ostaja kiitteli kovasti ja lähetti perästäpäin hyvän joulun terveiset ja kuvan uudesta omistajasta takki päällä, tällä heilui häntäkin! Oikeasti on niin kiva nähdä, miten tavara menee eteenpäin sellaiselle omistajalle, joka sitä käyttää. Kyllä sillä saa jo vähän virtaa taas tehdä niitä poistoja kotonakin. Tänään en jaksa, viikonlopun flunssa vielä kolkuttaa, mutta huomiselle otan taas jonkun pienen nurkan tavoitteeksi. En aloita, mutta pidän yllä liikkettä :)