Elämä erityisherkkänä

Tiedän, että koko erityisherkkyys on vähän niinkuin trendiaihe (Suomessa) juuri nyt, mutta koska termin kuuleminen ja ilmiöön tutustuminen avasi minulle henkilökohtaisesti niin monenlaisia ikkunoita itseeni, niin pakko tätäkin jotenkin käsitellä. Elaine N. Aron siis julkaisi jo 1999 kirjansa Highly Sensitive Person: How to thrive in a world that overwhelms you. Itse olen vasta tänä vuonna päässyt tutustumaan tuohon ja muutamaan muuhunkin samaa teemaa käsittelevään teokseen (mm. suomalaisen psykiatrin Juhani Mattilan Herkkyys ja sosiaaliset pelot). Ja näiden myötä koen ymmärtäväni itseäni valtavan paljon paremmin, ikään kuin olisin vasta nyt löytänyt sen selittävän tekijän, jota niin pitkään olen etsinyt ja jonka kanssa kipuillut. Nyt olen päässyt jo vähän pidemmälle asian - ja viimein myös itseni - hyväksymisessä.

Minullahan ei ole takanani mitenkään erityisen onnetonta lapsuutta tai juurikaan traagisia elämänkokemuksia, päinvastoin elämä on rullannut aika tavallisesti. Silti olen aina kokenut olevani erilainen kuin muut, tiennyt olevani todelle monelle asialle selvästi herkempi, pitänyt sitä katastrofaalisena heikkoutena, jonka paljastumista on aina pitänyt pelätä. Ja siksi valtaosan ajasta olen taistellut herkkyyttä vastaan, yrittänyt olla jotain ihan muuta ja jäänyt kierteeseen, jossa en koskaan ole tullut sinuiksi itseni kanssa, saati että olisin ollut aidosti tyytyväinen juuri siihen kuka olen.

Aika oli varmaan muutenkin kypsä äitiyden myötä itsensä paremmalle hyväksynnälle (sillä minun lihaani ja perimäänihän on tuo pieni, täydellinen otus - enkä kai minäkään siksi läpensä surkea voi olla - ja poikani haluan opettaa paremmin rakastamaan ja hyväksymään itsensä, silloin kai minunkin sitä pitäisi esimerkkinä osata edes vähän). Joka tapauksessa koko tutkimus erityisherkkyydestä tuli ja valaisi ymmärrystä itseen. Ai se onkin ihmislajin ominaisuus, että toisten aivot ovat oikeasti (todistetusti, mitatusti) sensitiivisempiä ärsykkeille, käsittelevät joka hetki enemmän dataa ja siten myös päätyvät monesti ihan erilaisiin tulkintoihin? Ja kyllä, myös väsyvät eri tavalla. Ilmiö teki minustakin hyvällä tavalla taviksen, sillä 20% väestöstä on erityisherkkiä. Meitä on siis muitakin, jihuu!

Ehkä tällä hetkellä eniten iloa olen saanut ylivirittyneisyyden käsitteestä. Ai siis en ehkä olekaan ujo jännittäjä, joka jähmettyy ja jumittuu vähän jokaisesta asiasta? Tai siis, olen saattanut käyttäytyä noin, mutta minussa ei olekaan mitään vikaa - aivoni ovat vain olleet silloin ylivirittyneessä tilassa. Ja että kyseinen erityisherkkyys ei ole jotain, mitä rentoutumiskasetilla tai asenteella muutettaisiin, tiettyyn pisteeseen minun täytyy vain hyväksyä, että aivoni toimivat näin. Mutta että jos lakkaan taistelemasta itseäni vastaan, voin oppia esimerkiksi jännittämisen tunteesta huolimatta purkamaan yliviritystä sen verran, että pystyn kuitenkin toimimaan elämässäni ihan hienosti, niissä asioissa jotka koen itselleni tärkeiksi. Ja että kyseessä ei ole mikään heikkous, vaan ihmislajin evoluution kannalta hyödyllinen ominaispiirre ja yksilötasolla lahja, vaikka se kuormittaakin arkea.

Luulen, että nyt uudestaan löytynyt minimalismin kaipuuni johtuu nimenomaan tämän erityisherkkyyden ymmärtämisestä ja hyväksymisestä. Hyväksyn sen, että tarvitsen rauhoittavan ympäristön ja rauhallisia hetkiä, joissa voin ladata itseäni - muuten minulla ei ole arjessa yhtään energiaa ja häsään menemään, suoritan, uuvun. Se tie on koettu jo, se ei johtanut mihinkään hyvään ja sieltä kesti aika pitkään ryömiä takaisin. Olen kyllästynyt riitelemään mieheni kanssa tavaroista, jotka pursuavat ympäriinsä, ärsykkeistä jotka tunkevat eteeni sähköpostin, mainosten ja turhan mölinän muodossa. Olen alkanut haaveilla elämästä, johon mahtuisi ne minulle tärkeät asiat, viettäisin niiden parissa aikani ja lopun voisin levätä. Kyllä, ihan puhtaasti levätä ja rauhoittua, koska sitä minä tarvitsen ja koskaan ennen en ole sitä osannut itselleni antaa. Olen vain virittänyt ja virittänyt itseäni, syyttänyt itseäni kun en ole pystynyt siihen mihin muut (tai olenhan minä, mutta väsyin siitä ytimiäni myöden) ja sitten rangaistukseksi vielä asettanut itseni oikein erityisesti niihin tilanteihin, jotka eniten kuormittavat. Olen männävuosina oikein hekumoinut mukavuusrajan yli menemisellä ja pitäähän sitäkin tehdä, mutta se mitä en ole ennen ymmärtänyt, että kun sen rajan yli menee pitää muistaa ottaa myös itsensä mukaan, tehdä se omista lähtökohdista käsin. Silloin se on rakentavaa, kasvattavaa - eikä pelkkää kuiluun heittäytymistä.

Minun onneni taisi olla se, että löytyi mies, joka hyväksyi alusta lähtien minut sellaisena kuin olen. Silloinkin kun itse en vielä osannut ja taisinpa alkuun miestä vähätelläkin siitä, että se tyytyy liian vähään, kun tällaisen kanssa jää olemaan. Ja se, että tuli tuo lapsi, jonka kautta todella näkee itsensä sellaisena kuin on, hyvässä ja pahassa. Vaikka sanotaan, ettei voi rakastaa muita ennen kuin rakastaa itseään minä kyllä väitän, että paradoksaalisesti rakastamaan opettelu ja sen rakkauden muihin kohdentaminen opettaa rakastamaan myös itseään (joka kyllä, lisää taas kykyä rakastaa muita täydemmin). Ja vaikka näiden rakkaudenjulistusten myötä tuntuu pateettiselta ottaa esiin vielä se koira, niin kyllä - peilaan jatkuvasti itseeni omaa kyvyttömyyttäni käsitellä sen herkkyyttä. Olen sille paikoitellen jopa kova, vaadin vain lisää kun se ei tottele tai "toimi niin kuin minä haluan", vaikka näen että se on jo ihan jumissa. Olen vasta koiran myötä tajunnut, että samaa teen itsellenikin ja joskus mietin, kummalle meistä oikeastaan kaiken turhautumiseni kohdistan - yritänkö kiusata sittenkin itsestäni ulos sitä heikkoutta silloinkin kun muka treenaan koiraa? Kasvun tiellä ollaan tässäkin, toivottavasti.

Olen itsekin yllättynyt siitä, miten yksi pieni oivallus, hyväksymisen alku, voi muuttaa näin paljon. Minulle se tieto, että tämä on aivojeni tapa toimia, prosessoida aina informaatiota vähän liikaa, vähän yli, on helpottava ja lohdullinen. Se ei muuta sitä mihinkään, että näen ja koen kaiken, luen ihmisistä jatkuvasti kaikkea, mitä he eivät haluaisi minun tietävän (enkä haluaisi itsekään), olen herkkä valolle ja hajuille, minulla on hirveästi odotuksia sosiaalisissa tilanteissa, joita jännitykseltä on vaikea toteuttaa, että en kertakaikkiaan ole sellainen ihminen, joka haluaa mennä niihin juhliin, vaikken oikein osaa jäädä kotiinkaan kun muut pitävät hauskaa, että minulla on taipumus kerätä ympärilleni kaikkea liikaa koska en osaa sanoa ei, mutta kärsin siitä valtavasti, koska kaikki liika vain uuvuttaa jo valmiiksi virittyneitä aivoparkojani. Mutta se antaa selityksen, jonka kanssa voin elää ja jonka avulla olen jo nyt päässyt rakentamaan itselleni parempia toimintamalleja, kuten tämä ympäristön tyhjennys kaikesta ylimääräisestä ja ei-olennaisesta, oli se sitten tavara, aikatauluasia tai jokin muu sitoumus.