Olen tänään keventynyt lähes 300 tavaralla, kun hurautin Kierrätyskeskuksen kautta viemässä tähänastiset erottelut. Sehän on helppoa ja näppärää, parkkeeraa autonsa lähelle tavaranvastaanottoa ja kantelee nyssykät ja pussukat ulos autosta, josta kiltit Kierrätyskeskustyypit niitä avuliaasti jatkokantavat jonnekin sinne systeemin syövereihin. Niinhän se systeemi toimii - ja silti en voi välttää sellaista häpeän ja nolouden sekaista tunnetta valtaamasta itseäni joka kerran, kun vien tavaroita sinne. Tai suomeksi: kun dumppaan turhat ja huonot ostokseni jonkun muun niskoille.
Odotan joka kerta, että vastaanoton tyypit pysäyttävät minut jossain kohti, ja alkavat kaivella pussejani ja vaatia selityksiä milloin millekin esineelle ja sen alkuperäiselle hankintasyylle. Ei niin koskaan käy (vaikka kaiketi IKEAn pahvisimpia huonekalujahan he eivät vastaanota, vai kuinkas se nyt olikaan?), mutta silti pulssi on komeassa nousussa aina ajaessani pihaan. Ja helpotus, kun tavarat on dumpattu ja pääsen taas tilanteesta pois, on ihan yhtä suuri.
Yritin lohduttaa itseäni, että tilanne on nyt siinä mielessä erilainen, että vaikka tavaraa lähtee nyt paljon pois, olen sitoutunut siihen, että sitä ei kertakaikkiaan enää tule uutta meille kaappeja täyttämään. Eli että nämä keikat, joita tässä syksyn aikana teen, ovat viimeiset "turhan" kaman eroonpääsyroudaukset ja sen jälkeen meiltä tulee vaan sellaista kunnolla käytettyä tavaraa, jota vain jostain syystä (esim. lapsen ikäkaudet) ei vaan enää juuri meillä tarvita.
Ikävistä tuntemuksista huolimatta on hyvä kokea niitäkin. Vielä kun muistaisi ostaessaankin sen saman tunteen ja miettisi tavaran elinkaaren kerran päässään, niin aina parempi.
Odotan joka kerta, että vastaanoton tyypit pysäyttävät minut jossain kohti, ja alkavat kaivella pussejani ja vaatia selityksiä milloin millekin esineelle ja sen alkuperäiselle hankintasyylle. Ei niin koskaan käy (vaikka kaiketi IKEAn pahvisimpia huonekalujahan he eivät vastaanota, vai kuinkas se nyt olikaan?), mutta silti pulssi on komeassa nousussa aina ajaessani pihaan. Ja helpotus, kun tavarat on dumpattu ja pääsen taas tilanteesta pois, on ihan yhtä suuri.
Yritin lohduttaa itseäni, että tilanne on nyt siinä mielessä erilainen, että vaikka tavaraa lähtee nyt paljon pois, olen sitoutunut siihen, että sitä ei kertakaikkiaan enää tule uutta meille kaappeja täyttämään. Eli että nämä keikat, joita tässä syksyn aikana teen, ovat viimeiset "turhan" kaman eroonpääsyroudaukset ja sen jälkeen meiltä tulee vaan sellaista kunnolla käytettyä tavaraa, jota vain jostain syystä (esim. lapsen ikäkaudet) ei vaan enää juuri meillä tarvita.
Ikävistä tuntemuksista huolimatta on hyvä kokea niitäkin. Vielä kun muistaisi ostaessaankin sen saman tunteen ja miettisi tavaran elinkaaren kerran päässään, niin aina parempi.
Kommentit
Lähetä kommentti