Vaikea valinta

Palasin lomilta töihin eilen keskiviikkona. Ennen töihinmenoa tuntui taas ihan karmaisevan ahdistavalta, mutta (kuten aina ennenkin) se tunne väistyy kun vaan menee, leimaa itsensä kiltisti sisään ja alkaa tehdä niitä hommia. Silti, päätin lomilla tehdä ainakin jotain tilanteen parantamiseksi. Hain yhtä oikesti kiinnostavaa paikkaa ja pääsinkin haastatteluun, jossa kävin jo tänään. Käsittääkseni haastattelevat kolme ja haastattelun jälkeen sanoivat, että kuulemma olin varteenotettava hakija.

Mutta. Elämä ei heitä ihan turhan helppoja kierteitä. Tässä on vaakakupissa nykyinen työni:

• paikoitellen ahdistava ja kovapaineinen, ei-niin-(itselleni)-merkityksekäs työ
• alan menestyjästereotypia on kaukana minusta, koen usein että minun pitäisi olla jotain muuta kuin olen
• kiva lähiesimies, mutta kaikki sen yläpuolella sucks majorly
• ok kiva työtiimi, mutta niitä ihme inhokkeja talosta kyllä löytyy
• toistaiseksi voimassa oleva työsopimus (mitä nyt niitä yt:itä silloin tällöin)
• mahdollisuus (ainakin teoriassa) tehdä nyt 80% osa-aikaisuutta ja palkkaus on mielestäni ihan hyvä

Ja sitten se, johon hain:

• itselleni merkityksekäs työ alalla, joka elää mielenkiintoista murrosvaihetta
• palkka merkittävästi toista alhaisempi
• kokopäiväinen ja kauempana, joten aikaa jäisi perheelle vähemmän
• määräaikainen homma vuoden loppuun, ala kasvussa mutta lupauksia jatkosta ei tietty oikeasti ole
• toinen haastattelijoista vaikutti mukavalta (esimies) ja toisen mielestä mun vastaukset ja visiot oli selkeästi ihan tuubaa (ei ihan paras alku työsuhteelle)

Tänään ei onneksi tarvitse mitään päättää, enkä pystyisikään. Jotenkin tuntuu vaan siltä, että kun aina olen riehunut siitä, että haluan tehdä merkitykselliseltä tuntuvaa työtä, niin jos jätän tarttumatta tähän niin pidän itseäni luopiona ja masennun entistä enemmän. Samalla koen, että tässä on katkera valinta sen suhteen, pystynkö luopumaan ajatuksesta, että saataisiin se toinen lapsi aika lyhyellä välillä ensimmäiseen. Yritystähän on kohta vuosi ollut, tuloksetta. Minulle tuohon työhön tarttuminen vain merkitsisi sitä yrittämisen jäihinlaittoa kahdesta syystä: jäisin tyhjän päälle äitiyslomalle ja ihan periaatteesta haluaisin mieluummin uuteen työhön mennessä olla ainakin vuoden hommissa ennen kun pitää kertoa raskausuutisia. 

Puhtaalla järjellä ajateltuna valinnan pitäisi olla selvä, pysyä vakiduunissa kunnon liksoilla ainakin nyt sen verran, että saadaan se yhteinen asunto hommattua, kun mieskin vihdoin sai vakiduunin ja on toivoa edes jonkun lainalupauksen hakemisesta. Mutta silti ajatus mielekkäämmistä töistä ei päästä irti. Hetken jo kuvittelen vain lähteväni uusiin tehtäviin, ennen kuin taas palaan siihen, miten kertakaikkisen pettynyt olin taas tämän viikon maanantaina, kun pari päivää myöhässä olleet menkat kuitenkin alkoivat. Se toisen lapsen kaipaus on vaan niin kova. Mutta kun kukaan ei anna mitään takeita siitä, millä ajanjaksolla sitä lasta edes kuuluu ja mietin vaan kuinka kauan jaksan tuolla nykyisessä ja kuinka katkeroitunut lopulta sitten olisin, niin mieleen hiipii myös ajatus siitä, että itse asiassa nopeinta ja tuskattominta voi olla ottaa toinen työ, pitää vähän breikkiä yrityksestä ja palata asiaan ensi vuonna. Kuka tietää? 

Menen nukkumaan hämmentyneenä ja toivon, että uni selkeyttää ajatukset jotenkin.