Syksy kulkee eteenpäin, päivät häipyvät jonnekin, ennen synnytystä ajattelemani asiat olen koonnut to do -listalle, joka varsinaisesti ei etene tai lyhene. Kirjoitan sen silti aina alkuviikolle uudestaan, laitan aamupalat ja lapsen haut ja vitamiinimuistutuksetkin ylös, että tuntuisi siltä, että jotain tapahtuukin. Ja samalla mietin, miksi on niin vaikeaa vaan päästää irti suorittamisesta.
Olen tainnut aiemminkin mainita, että jollain lailla koen olevani elämäni välitilassa. Ehkä sekin kertoo päänsisäisistä mietteistä ja arvotuksista, niin kuin sitä nyt pitäisi olla koko ajan menossa jonnekin? Mutta tuntuu, että tramppaan samaa kohtaa elämässä kuin kymmenen viime vuotta edelleen, vaikka toki tähän väliin mahtuu valmistuminen (väärälle alalle, tai siltä tuntuu), työllistyminen (väärille aloille, vaikka useampia olen jo ehtinyt kokeilla), parisuhteen löytäminen (tämä onkin elämäni ankkuri ja siitä tuhannesti kiitollinen, silti yhteiseen arkeen solahtaminen oli niin vaivatonta, eikä "muuttanut minua" (ei varmaan olisi pitänytkään), että elämä silti tuntuu jatkumolta) ja perheen perustaminen (mullistavaa, mutta näin parin vuoden jälkeen voi sanoa, että arkihan kyllä jatkuu edelleen, sama jatkumoajatus varmaan kuin tuossa parisuhteen kohdalla).
Elämä rullaa eteenpäin, mutten vieläkään tiedä oikeasti kuka olen. Tai tiedän osia, hahmotan monta piirrettä, eikä enää ole tarvetta juosta mihinkään kauas (välittömästi). Minimalismi ja karsiminen ovat auttaneet siinä, että tyhjetäessään tietoisesti elämäänsä ja kotiansa sitä samalla aktiivisesti pohtii suhdettaan moneen asiaan. Löytämällä asioita, joita ei ole, joita ei tarvitse tai oikeastaan edes halua, joista on valmis luopumaan, sitä rajaa kenttää sille, mitä on. Mutta silti kuva itsestä ei oikein vielä hahmotu. Eikä se suunta. On sellainen tunne, että jokin ydinoivallus odottaa yhä tuloaan ja että välitilassa hillutaan, kunnes siihen ajatukseen päästään.
En tiedä puuttuuko nyt jokin olennainen ymmärrys itsestä, tai enkö ole kartoittanut vaihtoehtoja kylliksi vai onko yksinkertaisesti kyseessä rohkeuden puutos nähdä elämässään ja itsessään jotain sellaista, mikä siinä jo on.
Pikkuveljen tuloon valmistautumisen myötä asuntoon on taas alkanut valua kaikenlaista rompetta - jumppapallo (loppuraskauteen, synnytykseen ja alkutaipaleen rauhoitteluun), vaipanvaihtopiste jo ennestään täyteen tupattuun vessaan, kaveri toi kaksosrattaat, jotka tällä hetkellä odottavat parvekkeella käytön opettelua, laatikkotolkulla vaatetta pienen alkutaipaleelle kellarikomerosta, autoon turvakaukaloita ja jalustoja ja huoh. Omissa roinissakin on kylliksi ja olisi vielä pitkäksi aikaa kylliksi setvimistä, mutta priorisoinko sitä tällä hetkellä? En suinkaan, lähden mieluummin kiertelemään kauppoihin jossain pakonomaisessa hormonaalisessa "me varmaan tarvitaan jotain lisää"-maniassa. Onneksi itse ostot ovat jääneet vähälle, olen sitten kuitenkin saanut kaupassa itseä niskasta kiinni ja tuuminut, että meiltä kyllä korvaava tuote jo löytyy tai uudelle ei yksinkertaisesti ole paikkaa. Tai edes sitä oikeaa tarvetta.
Nyt ennen synnytystä olisi vielä aikaa kaikenmoiseen kun tuleva isoveli on aamut tarhassa (lattemamma täällä hei...). Etukäteen olin miettinyt, että haluan kirjoittaa niitä kirjoja, tutkia vähän lisää erilaisia kiinnostavia aihepiirejä (kasvisruoka ja ruoantuotanto nykymaailmassa, roskattomuus, rahattomuus, kristillinen mystiikka, osallistuminen yhteiskuntaan) ja opiskella - vaan olenko? Kirjoja on kyllä tullut luettua (hömppää ja lasten kasvatusta lähinnä, jonkin verran vegaanireseptejä siinä kyljessä), mutta muuten valitsen arjessa tekemiseksi kuitenkin jotain muuta. Hylkäsin jo kuukausi sitten kaiken opiskeluun liittyän, aivoissa ei juuri nyt kertakaikkiaan riitä prosessoriteho paneutua ja hahmottaa kunnolla ihan tenttimiseen asti oikeastaan mistään.
Heilun kuin tuuliviiri, keskityn vartin johonkin, unohdan sen ja jatkan toiseen. Välitila, välitila, välitila. Ehkä olen erehtynyt siitä, että on edes olemassa jotain yksinkertaista, joka antaisi tälle kaikelle hahmon? Ja silti tuntuu siltä, että kyllä se on ja että näissä hetkissä, jolloin istun parvekkeella teekuppi kädessä ja katson sateennuolemaa lähiömaisemaa, märkiä kattopeltejä ja vaahteranlatvuksia, se on jopa melkein tässä. Jos vaan vielä pysähdyn, rauhotun ja päästän irti vielä jostain. Mistä? Ehkä suorittamisesta taas, tai jostain käsityksestä, missä minun pitäisi olla nyt.
Juuri nyt tuntuu siltä kuin olisin perhonen, haluaisin niin kovasti käpertyä vain itseeni ja pysähtyä hetkeksi, katsoa rauhassa, mihin seuraava hetki vie. Onko se elämäntilanne vai vuodenaika vai jotain todellista? Tuleeko kotelosta jotain? Sen varmaan näkee vain katsomalla ja odottamalla. Ja nyt on vielä aikaa, vaikkakin vain sen teekupin verran, ennen kuin arki taas painaa niskaan. Mutta juuri nyt voin hetken huilata ja vain odottaa.
Olen tainnut aiemminkin mainita, että jollain lailla koen olevani elämäni välitilassa. Ehkä sekin kertoo päänsisäisistä mietteistä ja arvotuksista, niin kuin sitä nyt pitäisi olla koko ajan menossa jonnekin? Mutta tuntuu, että tramppaan samaa kohtaa elämässä kuin kymmenen viime vuotta edelleen, vaikka toki tähän väliin mahtuu valmistuminen (väärälle alalle, tai siltä tuntuu), työllistyminen (väärille aloille, vaikka useampia olen jo ehtinyt kokeilla), parisuhteen löytäminen (tämä onkin elämäni ankkuri ja siitä tuhannesti kiitollinen, silti yhteiseen arkeen solahtaminen oli niin vaivatonta, eikä "muuttanut minua" (ei varmaan olisi pitänytkään), että elämä silti tuntuu jatkumolta) ja perheen perustaminen (mullistavaa, mutta näin parin vuoden jälkeen voi sanoa, että arkihan kyllä jatkuu edelleen, sama jatkumoajatus varmaan kuin tuossa parisuhteen kohdalla).
Elämä rullaa eteenpäin, mutten vieläkään tiedä oikeasti kuka olen. Tai tiedän osia, hahmotan monta piirrettä, eikä enää ole tarvetta juosta mihinkään kauas (välittömästi). Minimalismi ja karsiminen ovat auttaneet siinä, että tyhjetäessään tietoisesti elämäänsä ja kotiansa sitä samalla aktiivisesti pohtii suhdettaan moneen asiaan. Löytämällä asioita, joita ei ole, joita ei tarvitse tai oikeastaan edes halua, joista on valmis luopumaan, sitä rajaa kenttää sille, mitä on. Mutta silti kuva itsestä ei oikein vielä hahmotu. Eikä se suunta. On sellainen tunne, että jokin ydinoivallus odottaa yhä tuloaan ja että välitilassa hillutaan, kunnes siihen ajatukseen päästään.
En tiedä puuttuuko nyt jokin olennainen ymmärrys itsestä, tai enkö ole kartoittanut vaihtoehtoja kylliksi vai onko yksinkertaisesti kyseessä rohkeuden puutos nähdä elämässään ja itsessään jotain sellaista, mikä siinä jo on.
Pikkuveljen tuloon valmistautumisen myötä asuntoon on taas alkanut valua kaikenlaista rompetta - jumppapallo (loppuraskauteen, synnytykseen ja alkutaipaleen rauhoitteluun), vaipanvaihtopiste jo ennestään täyteen tupattuun vessaan, kaveri toi kaksosrattaat, jotka tällä hetkellä odottavat parvekkeella käytön opettelua, laatikkotolkulla vaatetta pienen alkutaipaleelle kellarikomerosta, autoon turvakaukaloita ja jalustoja ja huoh. Omissa roinissakin on kylliksi ja olisi vielä pitkäksi aikaa kylliksi setvimistä, mutta priorisoinko sitä tällä hetkellä? En suinkaan, lähden mieluummin kiertelemään kauppoihin jossain pakonomaisessa hormonaalisessa "me varmaan tarvitaan jotain lisää"-maniassa. Onneksi itse ostot ovat jääneet vähälle, olen sitten kuitenkin saanut kaupassa itseä niskasta kiinni ja tuuminut, että meiltä kyllä korvaava tuote jo löytyy tai uudelle ei yksinkertaisesti ole paikkaa. Tai edes sitä oikeaa tarvetta.
Nyt ennen synnytystä olisi vielä aikaa kaikenmoiseen kun tuleva isoveli on aamut tarhassa (lattemamma täällä hei...). Etukäteen olin miettinyt, että haluan kirjoittaa niitä kirjoja, tutkia vähän lisää erilaisia kiinnostavia aihepiirejä (kasvisruoka ja ruoantuotanto nykymaailmassa, roskattomuus, rahattomuus, kristillinen mystiikka, osallistuminen yhteiskuntaan) ja opiskella - vaan olenko? Kirjoja on kyllä tullut luettua (hömppää ja lasten kasvatusta lähinnä, jonkin verran vegaanireseptejä siinä kyljessä), mutta muuten valitsen arjessa tekemiseksi kuitenkin jotain muuta. Hylkäsin jo kuukausi sitten kaiken opiskeluun liittyän, aivoissa ei juuri nyt kertakaikkiaan riitä prosessoriteho paneutua ja hahmottaa kunnolla ihan tenttimiseen asti oikeastaan mistään.
Heilun kuin tuuliviiri, keskityn vartin johonkin, unohdan sen ja jatkan toiseen. Välitila, välitila, välitila. Ehkä olen erehtynyt siitä, että on edes olemassa jotain yksinkertaista, joka antaisi tälle kaikelle hahmon? Ja silti tuntuu siltä, että kyllä se on ja että näissä hetkissä, jolloin istun parvekkeella teekuppi kädessä ja katson sateennuolemaa lähiömaisemaa, märkiä kattopeltejä ja vaahteranlatvuksia, se on jopa melkein tässä. Jos vaan vielä pysähdyn, rauhotun ja päästän irti vielä jostain. Mistä? Ehkä suorittamisesta taas, tai jostain käsityksestä, missä minun pitäisi olla nyt.
Juuri nyt tuntuu siltä kuin olisin perhonen, haluaisin niin kovasti käpertyä vain itseeni ja pysähtyä hetkeksi, katsoa rauhassa, mihin seuraava hetki vie. Onko se elämäntilanne vai vuodenaika vai jotain todellista? Tuleeko kotelosta jotain? Sen varmaan näkee vain katsomalla ja odottamalla. Ja nyt on vielä aikaa, vaikkakin vain sen teekupin verran, ennen kuin arki taas painaa niskaan. Mutta juuri nyt voin hetken huilata ja vain odottaa.
Kommentit
Lähetä kommentti