En tiedä mikä tässä viikossa oli, mutta fiilis on ollut koko elo-syyskuun lannistuksen jälkeen taas toiveikas, jopa inspiroitunut. En tiedä olenko saanut enemmän nukuttua vai onko apteekista ostamani nestemäinen rautavalmiste voinut vaikuttaa yleisoloon näin nopeasti? Vai onko syy siinä, että ympärilläni olen nähnyt taas hyviä esimerkkejä siitä, että ottamalla vastuun omasta elämästään ja tarttumalla ideoihin, voi kääntää elämänsä - ei välttämättä rahallisesti, mutta ainakin motivaation ja elämänhallinnan suhteen.
Työkaverit päätyvät nyt yksi toisensa perään yrittäjiksi. Ei pakosta tai irtisanottuina vaan vapaaehtoisesti uuteen hypäten. Se on minusta ihanaa. Joskus ennen olisin ollut kauhuissaan heidän puolestaan, antautua nyt vielä tällaisessa taloussuhdanteessa tuollaiselle riskille ja mitä siitä nyt sitten voi tulla, entä jos... ja niiden edelleen. Samalla olisin sisältäpäin varmaan melkein tukehtunut kaikkeen kateuteeni siitä, että toisilla on ideoita ja he uskaltavat lähteä niitä viemään eteenpäin. Mutta jotain tapahtui äitiyslomani aikana, en siitäkään tiedä että mitä. Ehkä se oman välitilan, päämääräämättömyyden tajuaminen samaan aikaan avasi silmiä omille mahdollisuuksille ja toisaalta poisti kateutta muista: ei kannata uhrata energiaa siihen, että miettii mitä muut tekevät - pitää keskittyä etsimään omaansa. Kyllä minulla edelleen vilahtaa kateuden tunteita, kun Facebookissa joku postaa kuvan itsestään uuden terveellisemmän elämän muuttamana, tai kun joku kertoo niistä raskausuutisistaan, tai myös kun joku hehkuttaa löytäneensä oman elämänsä polun ja löytäneensä rohkeuden sen kulkemiseen. Mutta ne ovat nykyään jo aika lyhytaikaisia pistoksia. Eivät vielä motivoi itseä yrittämään kovemmin, mutta niistä osaa sentään päästää irti vähän jouhevammin.
Hahmoterapiassa on ohje: kun et tiedä, mitä tehdä - älä tee mitään. Samoin monessa uskonnossa, myös tässä kotoisassa luterilaisuudessa, on ajatus siitä, että lepää ensin ja toimi vasta sieltä käsin. Ei mikään yllätys, etten ole ollut ihan parhaimmillani tuon viestin kuulemisessa. Olen yrittänyt niin sanotusti väkisin jostain teinivuosiltani lähtien ja kipeästi huomannut, että siten voi kyllä hajottaa itsensä monenmonta kertaa, mutta tavoitetta se ei välttämättä silti edistä. Olen yllättynyt siitä, että juuri nyt, palattuani hiukan vastahankaisesti takaisin töihin, pienemmällä tuntimäärällä ja kotiin aina kiiruhtaen, teen yhtäkkiä motivoivinta työtä pitkään aikaan ja aamulenkeillä koiran kanssa ideoin jo kovaa vauhtia omia liikeideoitani. Niiden toteutus odottaa maailman typerintä asiaa, kunnon laajakaistan hankkimista kotiin (missasin päivällä yhden tarjouksen ja sen jälkeen tulikin eteen valinnanvaikeus), mutta innostus on valtaisa ja työteho myös vakitöissä on noussut huimasti.
Perjantaina taas yksi kaveri kertoi siis yrityksestään, johon lähtee kuun vaihteessa täysipainoisesti panostamaan. Lupasin apuani missä voinkaan, palkatta, koska itsekkäästi haluan saada lisää sitä tarttuvaa innostusta, joita tuoreilla yrittäjillä usein piisaa. Ja oppisinhan siinä minäkin. Toivottavasti aika vaan riittää, hiukan jo etukäteen pelottaa, kun se pimein aika on taas tuloillaan. Samalla yhden ystävän kanssa lähdemme kokeilemaan yhtä ideaa käytännössä ja luultavasti toista toissapäivänä ideoimaani edistän nyt jo syksyllä myös. Jälkimmäinen tuskin koskaan on mikään rahasampo, mutta se palvelee kirjoittamisenjanoani ja sekin riittää. Haluan ruokkia sitä tunnetta itsessäni, että osaan ja pystyn ja tartun näihin ajatuksiin, koska jo se on tuntunut avaavan ihan uudella tavalla silmiä kaikelle sille, mitä minä voisin tähän maailmaan tuoda. Pitäisi vain enemmän uskaltaa laittaa itseään alttiiksi ja tarjota osaamistaan, sen verran olen jo tajunnut.
Ehkä maailma tarjoaa enemmän sille, joka taas vastavuoroisesti uskaltautuu antamaan enemmän itsestään käyttöön muille? Vai onko se vain kuvitelmaa?
Työkaverit päätyvät nyt yksi toisensa perään yrittäjiksi. Ei pakosta tai irtisanottuina vaan vapaaehtoisesti uuteen hypäten. Se on minusta ihanaa. Joskus ennen olisin ollut kauhuissaan heidän puolestaan, antautua nyt vielä tällaisessa taloussuhdanteessa tuollaiselle riskille ja mitä siitä nyt sitten voi tulla, entä jos... ja niiden edelleen. Samalla olisin sisältäpäin varmaan melkein tukehtunut kaikkeen kateuteeni siitä, että toisilla on ideoita ja he uskaltavat lähteä niitä viemään eteenpäin. Mutta jotain tapahtui äitiyslomani aikana, en siitäkään tiedä että mitä. Ehkä se oman välitilan, päämääräämättömyyden tajuaminen samaan aikaan avasi silmiä omille mahdollisuuksille ja toisaalta poisti kateutta muista: ei kannata uhrata energiaa siihen, että miettii mitä muut tekevät - pitää keskittyä etsimään omaansa. Kyllä minulla edelleen vilahtaa kateuden tunteita, kun Facebookissa joku postaa kuvan itsestään uuden terveellisemmän elämän muuttamana, tai kun joku kertoo niistä raskausuutisistaan, tai myös kun joku hehkuttaa löytäneensä oman elämänsä polun ja löytäneensä rohkeuden sen kulkemiseen. Mutta ne ovat nykyään jo aika lyhytaikaisia pistoksia. Eivät vielä motivoi itseä yrittämään kovemmin, mutta niistä osaa sentään päästää irti vähän jouhevammin.
Hahmoterapiassa on ohje: kun et tiedä, mitä tehdä - älä tee mitään. Samoin monessa uskonnossa, myös tässä kotoisassa luterilaisuudessa, on ajatus siitä, että lepää ensin ja toimi vasta sieltä käsin. Ei mikään yllätys, etten ole ollut ihan parhaimmillani tuon viestin kuulemisessa. Olen yrittänyt niin sanotusti väkisin jostain teinivuosiltani lähtien ja kipeästi huomannut, että siten voi kyllä hajottaa itsensä monenmonta kertaa, mutta tavoitetta se ei välttämättä silti edistä. Olen yllättynyt siitä, että juuri nyt, palattuani hiukan vastahankaisesti takaisin töihin, pienemmällä tuntimäärällä ja kotiin aina kiiruhtaen, teen yhtäkkiä motivoivinta työtä pitkään aikaan ja aamulenkeillä koiran kanssa ideoin jo kovaa vauhtia omia liikeideoitani. Niiden toteutus odottaa maailman typerintä asiaa, kunnon laajakaistan hankkimista kotiin (missasin päivällä yhden tarjouksen ja sen jälkeen tulikin eteen valinnanvaikeus), mutta innostus on valtaisa ja työteho myös vakitöissä on noussut huimasti.
Perjantaina taas yksi kaveri kertoi siis yrityksestään, johon lähtee kuun vaihteessa täysipainoisesti panostamaan. Lupasin apuani missä voinkaan, palkatta, koska itsekkäästi haluan saada lisää sitä tarttuvaa innostusta, joita tuoreilla yrittäjillä usein piisaa. Ja oppisinhan siinä minäkin. Toivottavasti aika vaan riittää, hiukan jo etukäteen pelottaa, kun se pimein aika on taas tuloillaan. Samalla yhden ystävän kanssa lähdemme kokeilemaan yhtä ideaa käytännössä ja luultavasti toista toissapäivänä ideoimaani edistän nyt jo syksyllä myös. Jälkimmäinen tuskin koskaan on mikään rahasampo, mutta se palvelee kirjoittamisenjanoani ja sekin riittää. Haluan ruokkia sitä tunnetta itsessäni, että osaan ja pystyn ja tartun näihin ajatuksiin, koska jo se on tuntunut avaavan ihan uudella tavalla silmiä kaikelle sille, mitä minä voisin tähän maailmaan tuoda. Pitäisi vain enemmän uskaltaa laittaa itseään alttiiksi ja tarjota osaamistaan, sen verran olen jo tajunnut.
Ehkä maailma tarjoaa enemmän sille, joka taas vastavuoroisesti uskaltautuu antamaan enemmän itsestään käyttöön muille? Vai onko se vain kuvitelmaa?
Kommentit
Lähetä kommentti