Älä aloita

Olin eilen hyvän ystävän kanssa kahvilla. Puhuttiin isoistakin asioista, elämän kokoisista huolista ja murheista, mutta ihan näistä arkisistakin. Valitin, että jo se nyt on hemmetti, etten vaan esimerkiksi saa tätä jatkuvaa kämpänsiivousta aikaiseksi, että jokin mussa haluaa tehdä sen ison projektin ja uupuu jo valmiiksi kun en jaksa vaan tehdä. Ystävä, muutenkin tarkkanäköinen tapaus, antoi pari hyvää huomiota:

• Mun pitää laskea hyväksi kaikki se siivous, jota teen jo nyt, vaikka en jotenkin näe että sekin on siivousta. Vähän siihen "tuo tullessas vie mennessäs"-meiningillä. Se teki heti tosi paljon paremman olon. Tänäkin aamuna laitoin postit paperinkeräyspussiin ja lastasin pesukoneeseen satsin likaisia vaatteita ja toissapäivänä järjestin meidän naulakon ihan ohimennen. Jotain tapahtuu ja minä itse sen olen tehnyt. Heti helpotti - ei niinkään siksi, että olisi yhtään vähemmän tätä tekemistä, mutta siksi, että tuntuu siltä kuin olisin jo vähän matkaa tuota inkrementaalisen kehityksen polkua kulkenut, ihan huomaamattani!
• Ehkä sen sijaan, että mietin aloitusta, mun onkin syytä unohtaa se aloittaminen kokonaan ja vain tehdä jotain. Olen lukenut sellaista kirjaa kuin Switch, joka kertoo muutoksen tekemisestä silloin kun se on vaikeaa. Siinä on paljon hyviä oivalluksia, mutta myös ihan konkreettinen tähän liittyvä neuvo, että jos siivoa viisikin minuuttia päivässä, voi hämmästyä saavutetuista tuloksista. Siinä on vain se mikä kirjassakin todetaan, että ihminen etsii sen kokoisia ratkaisuja, kuin miltä se ongelma tuntuu. Tämä kodin kaaos tuntuu tällä hetkellä valtavan isolta, joten haluaisin jotenkin syvällä sisimmässäni siihen valtaisan ratkaisun (ja sitä taas en jaksa juuri nyt toteuttaa). Sitä paitsi tuntuu tyhmältä, että esim. 5 min päivässä voi pitkässä juoksussa ratkaista sen "Jättimäisen Ongelmani" - senhän piti olla niin iso, ettei sitä edes voinut ratkaista. Tähän ystäväni tosiaan tokaisi, että oikeasti, älä sitten aloita. Siivoat vaan, vähän.

Mietittiin sitten yhdessä, että mikä olisi kaikkein kriittisin kohta siivouksessa, mistä saisin onnistumisen tunteen. Sanoin, että meidän eteinen. Kämpän pohjapiirrustus on sellainen, että eteisen kautta tapahtuu kaikki kulku, niin ulos, vessaan, makkariin, olkkariin kuin keittiöön. Me tupataan jättämään eteiseen kaikki levälleen ja jo sillä, että kun tulisin kotiin ja eteinen olisikin siisti, saisi mun oloni tuntumaan huomattavasti paremmalta koko kämpän suhteen. Meillä on eteisessä kolme lipastoa, joiden pinnoille nuo tavarat vaan jotenkin kertyvät. Sovittiin niin, että siinä olisi juuri kolmelle päivälle homma, yhden lipaston päällinen per päivä. Eli voisin aloittaa ensi viikon hyvillä mielin, jotain isoa saavuttaneena. 

No en sitten malttanut odottaa, vaan tartuin jo vähän toimeen eilen. Kuva on susihuono, mutta kertoo ehkä kuitenkin, että yksi pinta siis putsattu! Myönnän, että minimalistille kaksi purkkia kyniä on aika paljon, mutta niitä oli kolmen verran joten yhdenkin poistaminen oli jo iso juttu... (Mulla on jostain syystä ihan fyysiseksi käyvä ahdistuspelko, että joku päivä multa loppuu kaikki kynät juuri kun tarvitsisin niitä kipeästi...)

Lisäksi hauskana anekdoottina kerrottakoon, että juuri kun olin saanut tuon pinnan siivottua, niin mies tuli ja lykkäsi tablettinsa siihen. Saiko ehkä vähän kuulla kunniansa... Reppana.

Koska en saanut aloittaakaan, en voi pohtia miten tämä tästä jatkuu. Aika vapauttavaa!