Aloitin työt siis viime viikolla. Yllätin itsenikin, miten kivalta tuntui palata töihin. Tätä auvoa jatkui kuusi päivää, kunnes törmäsin tänään taas siihen tuntemukseen, jonka vuoksi äitiyslomalle jääminen tuntui reilu vuosi takaperin niin hyvältä: turhautuminen. Turhautuminen työtehtävien puutteeseen ja niiden vähäistenkin epämääräisyyteen, turhautuminen huonosti optimoituihin prosesseihin, pikkumaisiin ja reviirejään puolustaviin työkavereihin, you name it. Harmittaa se, että oikeasti olisin ollut tässä alkuinnostuksessani firmallekin tosi hyvä työntekijä, olisin ollut valmis tekemään aika lailla kaikkea ja nyt istun päivät työpisteelläni ja keksin tekemistä. Mikä ei lisää mun osaamistani, eikä oikeastaan hyödytä ketään. Ennen olisin kyynistynyt ja lannistunut, nyt päätin, että vaikka mikä tulisi, en suostu siihen enää. Turhautuminen tunteena vie omatkin resurssit eikä tee kenestäkään kivaa työkaveria.
Ilmoittauduin 10 päivän ilmaiselle mindfullness-kurssille – tai oikeastaan ilmoittauduin sille jo aiemmin, mutta nyt päätin tehdä ne harjoitteetkin. Päätin käyttää turhan pyörimisen sijaan energiani siihen, että etsin jotain mielekästä tekemistä ja haen esimieheltä ja työkavereilta aktiivisesti palautetta siitä, mitä voisi ja kannattaisi tehdä. Päätin, että jos vituttaa ihan todella, käytän lounasminuuttini siihen, että menen ulos kävelemään. Päätin päästä takaisin hyvään fyysiseen kuntoon, koska joka työilta olen kärsinyt jostain ilmeisesti hartioista heijastuvasta päänsärystä ja olen ollut superväsynyt.
Päätin, että jos asenne kerran ratkaisee, niin tätä nimenomaista taistelua en aio hävitä ihan heti kynnyksellä. Päätin, että vaikka kuinka tuntisi kateutta toisten, nuorempien saavutuksille ja etenemiselle, jota poissa ollessani on tapahtunut ja vaikka kuinka toisten tontit tuntuisivat paremmilta, niin en anna sen haitata sitä tavoitetta, jossa keskityn kehittämään omaa työnkuvaani ja osaamistani. Tunne voi ja saa tuntua, mutta se on kuitenkin vain tunne. Olen liian pitkään elänyt tunteiden riepoteltavana ja jäänyt itsekin niiden vuoksi kyräilemään ja ikään kuin odottelemaan, että elämä tiputtaisi jotain ihanaa syliin. Päätin, että jo saa odottelu riittää, että keskityn ja etsin oman polkuni.
Ja vaikka tällä hetkellä mulla ei ole mitään käsitystä, missä se urapolku oikein menisi, niin silti hengitän, teen työtä sen löytämiseksi ja luotan siihen, että työ vielä palkitaan. Ja jätän vähemmän olennaiset asiat vähemmälle huomiolle.
Kommentit
Lähetä kommentti