Ihminen on kyllä kumma kapistus. Kun sitä yrittää pitää huomion siinä tärkeässä ja silti kerta toisensa jälkeen sitä lipsuu. Loistoesimerkki eiliseltä, kun kaikessa mökillä kerätyssä raivaushuumassani aloitin päivän joo sillä raivaamisella - ja yrittämällä samalla toisella kädellä (ja sillä väärällä jalalla, ilmeisesti) hoitaa 1-vuotiasta poikaani.
Tavaroita tuntui olevan joka puolella, kuumeisesti lajittelin ja tungin eri pinoihin keittiöstä silmiin osuvia kamoja. Ja poika se vaan roikkui puntissa ja kitisi, eikä ollenkaan ymmärtänyt, että nyt olisi hyvä aika leikkiä niitä omia leikkejä. Turhauduimme molemmat entistä enemmän ja siinä vaiheessa kun iskin aamupalan pöytään, käänsin selkäni ottaakseni perintökahvikupeista arvioijalle kuvaa ja poika veti puurot molemmin käsin päähänsä, pöytään, lattialle ja syöttötuoliin, tuli molemmille murtumispiste. Poika tuijotti muhun huuli väpättäen ja ojenteli käsiään mua päin ja minä puhisin. Vasta hetken päästä valkeni mulle, että niin - ehkä sen raivauksen ei pitäisikään antaa olla keskiössä - siksihän ylipäätään koko raivausta halusin tehdä, että elämässä olisi tilaa ja aikaa perheelle. Että tässä 500 tavaran käsittelyssä sitä oli jo ihan alkumetreillä taas lipsunut suorittamaan jotain ihan omaa projektia, jolla ei kyllä ollut minkään valtakunnan tekemistä niiden oikeiden tavoitteiden kanssa.
Hengitin syvään ja lopetin raivaamisen. Vietettiin pojan kanssa hauska extempore-piknik-päivä kavereiden kanssa ja kun mies tuli kotiin, pääsin uudelleen käsiksi raivaushommiin. Ihan ensiksi saatiin myytyä se koirahäkki, joka vei häkkikomerosta sen 65cmx80cmx51cm tilaa, mistä tuli jo hirmuhyvä fiilis. Samalla innolla raivasin kaikki koiran laatikot, sitä harrastuskamaahan löytyi kyllä niin paljon, että päätin jakaa Facebookissa kuvat ja antaa koirallisten kavereiden valkata löytyisikö jotain tarpeellista heille. Kaikki meni, mikä ilo!
Mies oli työpäivästä ihan väsynyt ja poikakin simahti, joten mulle jäi hyvää aikaa illasta hommailla kotona ja setviä kaikkea tavaraa. Vetäisin lääkekaapin uuteen uskoon, järkyttävä määrä vanhoja lääkkeitä vaikka senkin mielestäni äitiyslomalle jäädessä olin katsonut muka läpi. Nyt mahtui koiran ja lapsen lääkkeet hienosti omiin lokeroihinsa ja imettäjän vitamiiniarsenaalikin vielä kokonaan omaansa (syön ne loppuun ensin ja katsotaan sitten mitä kaikkea ostan enää lisää...). Lisäksi sain lähetettyä viestiä niistä Arabian kupeista Astialiisalle - katsotaan josko nuo minun kipot olisivat jotain, mitä kannattaa myydäkin.
Sen verran jäi illalla kuitenkin harmittamaan, että kun vihdoin sain urakan hyvään vaiheeseen ja menin takaisin makkariin, tajusin että olin jättänyt valot päälle yrittäessäni ottaa hääpuvusta kuvia ja siellä mies nukkui tyyny pään päällä valosuojana. Aika paljon perhe silti joutuu kestämään projektin aikana, veikkaan ma. No, tänään perusteellisemmalla mietinnällä liikkeelle...
Tavaroita tuntui olevan joka puolella, kuumeisesti lajittelin ja tungin eri pinoihin keittiöstä silmiin osuvia kamoja. Ja poika se vaan roikkui puntissa ja kitisi, eikä ollenkaan ymmärtänyt, että nyt olisi hyvä aika leikkiä niitä omia leikkejä. Turhauduimme molemmat entistä enemmän ja siinä vaiheessa kun iskin aamupalan pöytään, käänsin selkäni ottaakseni perintökahvikupeista arvioijalle kuvaa ja poika veti puurot molemmin käsin päähänsä, pöytään, lattialle ja syöttötuoliin, tuli molemmille murtumispiste. Poika tuijotti muhun huuli väpättäen ja ojenteli käsiään mua päin ja minä puhisin. Vasta hetken päästä valkeni mulle, että niin - ehkä sen raivauksen ei pitäisikään antaa olla keskiössä - siksihän ylipäätään koko raivausta halusin tehdä, että elämässä olisi tilaa ja aikaa perheelle. Että tässä 500 tavaran käsittelyssä sitä oli jo ihan alkumetreillä taas lipsunut suorittamaan jotain ihan omaa projektia, jolla ei kyllä ollut minkään valtakunnan tekemistä niiden oikeiden tavoitteiden kanssa.
Hengitin syvään ja lopetin raivaamisen. Vietettiin pojan kanssa hauska extempore-piknik-päivä kavereiden kanssa ja kun mies tuli kotiin, pääsin uudelleen käsiksi raivaushommiin. Ihan ensiksi saatiin myytyä se koirahäkki, joka vei häkkikomerosta sen 65cmx80cmx51cm tilaa, mistä tuli jo hirmuhyvä fiilis. Samalla innolla raivasin kaikki koiran laatikot, sitä harrastuskamaahan löytyi kyllä niin paljon, että päätin jakaa Facebookissa kuvat ja antaa koirallisten kavereiden valkata löytyisikö jotain tarpeellista heille. Kaikki meni, mikä ilo!
Mies oli työpäivästä ihan väsynyt ja poikakin simahti, joten mulle jäi hyvää aikaa illasta hommailla kotona ja setviä kaikkea tavaraa. Vetäisin lääkekaapin uuteen uskoon, järkyttävä määrä vanhoja lääkkeitä vaikka senkin mielestäni äitiyslomalle jäädessä olin katsonut muka läpi. Nyt mahtui koiran ja lapsen lääkkeet hienosti omiin lokeroihinsa ja imettäjän vitamiiniarsenaalikin vielä kokonaan omaansa (syön ne loppuun ensin ja katsotaan sitten mitä kaikkea ostan enää lisää...). Lisäksi sain lähetettyä viestiä niistä Arabian kupeista Astialiisalle - katsotaan josko nuo minun kipot olisivat jotain, mitä kannattaa myydäkin.
Sen verran jäi illalla kuitenkin harmittamaan, että kun vihdoin sain urakan hyvään vaiheeseen ja menin takaisin makkariin, tajusin että olin jättänyt valot päälle yrittäessäni ottaa hääpuvusta kuvia ja siellä mies nukkui tyyny pään päällä valosuojana. Aika paljon perhe silti joutuu kestämään projektin aikana, veikkaan ma. No, tänään perusteellisemmalla mietinnällä liikkeelle...
Kommentit
Lähetä kommentti