Tänään näen pitkästä aikaa pikkuveljeni, joka asuu tällä hetkellä ulkomailla. Ei näemmä oikein meinaa unikaan tulla silmään, kun oikein odotan. Ihana nähdä rakas henkilö, joka pysyy läheisenä, vaikka onkin normaalisti fyysisesti kaukana.
Olen ihan tavattoman ylpeä veljestäni. Ja vaikka hän on reilusti nuorempi, on hän jotenkin onnistunut monessa asiassa olemaan fiksu - mitä vanhemmaksi tulen, sen enemmän huomaan tavoittelevani niitä asioita, joita hän päättäväisesti on tavoitellut jo vuosia. No, ainakin apua on ollut aina saatavilla kun sitä olen tarvinut.
Muistan, miten hän jo opiskelijana tyytyi elämään hyvin simppelisti - toisin kuin minä, joka väkisin halusin vuokrata ihan oman kaksion (ja alkaa kerätä sitä tavaravuorta sinne), hän asusti mikroskooppisessa opiskelijaboksissa loppuun asti haalimatta sen kummemmin mitään. Ja kun hän teki päätöksen opintojensa puolessavälissä suunnata ulkomaille jatko-opintoihin, hän alkoi järjestelmällisesti, vähä vähältä luopua kaikesta omaisuudestaan. Hän luopui astioistaan, kunnes jäljellä oli kuppi, lautanen, haarukka, lusikka ja veitsi, hän luopui vaatteistaan, kunnes jäljellä oli vain muutama suosikkivaate. Hän kävi läpi kirjahyllynsä ja aina luettuaan kirjan, se lähti pois. Ja hän todella luki hyllynsä läpi. Varsinaisena muuttopäivänä lentokoneeseen tuli yksi matkalaukku ja käsimatkatavarat, siinä se.
Kuulemma jotain tarvikkeita oli pitinyt ostaa vähän lisää perillä ollessaan ja nyt joululomilla huomasin, että uusi tyttöystävä oli myötävaikuttanut niin hiustyyliin (ei enää pelkkä koneella ajettu siili, vaan ihan oikea leikkaus) kuin muutamiin vaatevalintoihin. Mutta silti, fanitan veljeäni ihan kympillä. Hän se alunperin minulle Zenhabitsiäkin (ja lukemattomia life hack-osaston vinkkejä) tunki ja elää elämäänsä tyytyväisenä myös tavaroiden ulkopuolella, olennaisille asioille tilaa raivaten.
Minulla vei oma aikani saada kiinni siitä, mikä minimalismissa viehättää. Muistan, miten veljeni iloitsi meidän ottaessa koiran, koska nyt pääsi heittämään koiralle palloa ja leikkimään sen kanssa ilman että tarvitsi itse sellaista ottaa. Ajattelin, että mies on pähkähullu, kuka koirahullu nyt ei omaa hommaa. Mutta järkipäätöshän se oli, koska tämänhetkiseen elämään koira vaan ei mitenkään olisi sopinut. Piti osata luopua, koska muut asiat olivat tärkeämpiä.
Meidän kahden ero on ollut se, että veli on aina suunnilleen tiennyt, mitä elämältä haluaa ja mihin suuntaan sitä aikoo viedä. Ymmärrän vasta nyt, että sitä vasten peilatessa on ehkä ollut helpompi erottaa, mikä on olennaista ja mikä ei ja tehdä päätöksiä sen mukaan. Itse olen tempoillut eri suuntiin, kokeillut vähän sitä ja tätä ja kun se ydin on jäänyt keksimättä, niin kerännyt ympärille turvaksi sitä mitä muutkin haluavat, puhuttiin sitten tavarasta tai muusta. Mikä onni, että löytyi hyvä mies, syntyi rakas poika ja löytyi niitä ankkureita, jotka suuntaavat elämää ihan toisella tavalla. Vaikken yhtään vielä tiedäkään mikä haluan olla isona, nyt on riittävän vahva käsitys siitä, mikä on tärkeää ja mikä ei, että pystyn aloittamaan tätä omaa prosessiani kohti minimalistisempaa elämää.
Eikä kaikkea tarvitse etukäteen tietääkään. Mutta pitää itse tietää, että riittää itselleen ja että mikään ulkoinen ei sitä muuta, vaikka välillä vähän epäilyttäisikin.
Olen ihan tavattoman ylpeä veljestäni. Ja vaikka hän on reilusti nuorempi, on hän jotenkin onnistunut monessa asiassa olemaan fiksu - mitä vanhemmaksi tulen, sen enemmän huomaan tavoittelevani niitä asioita, joita hän päättäväisesti on tavoitellut jo vuosia. No, ainakin apua on ollut aina saatavilla kun sitä olen tarvinut.
Muistan, miten hän jo opiskelijana tyytyi elämään hyvin simppelisti - toisin kuin minä, joka väkisin halusin vuokrata ihan oman kaksion (ja alkaa kerätä sitä tavaravuorta sinne), hän asusti mikroskooppisessa opiskelijaboksissa loppuun asti haalimatta sen kummemmin mitään. Ja kun hän teki päätöksen opintojensa puolessavälissä suunnata ulkomaille jatko-opintoihin, hän alkoi järjestelmällisesti, vähä vähältä luopua kaikesta omaisuudestaan. Hän luopui astioistaan, kunnes jäljellä oli kuppi, lautanen, haarukka, lusikka ja veitsi, hän luopui vaatteistaan, kunnes jäljellä oli vain muutama suosikkivaate. Hän kävi läpi kirjahyllynsä ja aina luettuaan kirjan, se lähti pois. Ja hän todella luki hyllynsä läpi. Varsinaisena muuttopäivänä lentokoneeseen tuli yksi matkalaukku ja käsimatkatavarat, siinä se.
Kuulemma jotain tarvikkeita oli pitinyt ostaa vähän lisää perillä ollessaan ja nyt joululomilla huomasin, että uusi tyttöystävä oli myötävaikuttanut niin hiustyyliin (ei enää pelkkä koneella ajettu siili, vaan ihan oikea leikkaus) kuin muutamiin vaatevalintoihin. Mutta silti, fanitan veljeäni ihan kympillä. Hän se alunperin minulle Zenhabitsiäkin (ja lukemattomia life hack-osaston vinkkejä) tunki ja elää elämäänsä tyytyväisenä myös tavaroiden ulkopuolella, olennaisille asioille tilaa raivaten.
Minulla vei oma aikani saada kiinni siitä, mikä minimalismissa viehättää. Muistan, miten veljeni iloitsi meidän ottaessa koiran, koska nyt pääsi heittämään koiralle palloa ja leikkimään sen kanssa ilman että tarvitsi itse sellaista ottaa. Ajattelin, että mies on pähkähullu, kuka koirahullu nyt ei omaa hommaa. Mutta järkipäätöshän se oli, koska tämänhetkiseen elämään koira vaan ei mitenkään olisi sopinut. Piti osata luopua, koska muut asiat olivat tärkeämpiä.
Meidän kahden ero on ollut se, että veli on aina suunnilleen tiennyt, mitä elämältä haluaa ja mihin suuntaan sitä aikoo viedä. Ymmärrän vasta nyt, että sitä vasten peilatessa on ehkä ollut helpompi erottaa, mikä on olennaista ja mikä ei ja tehdä päätöksiä sen mukaan. Itse olen tempoillut eri suuntiin, kokeillut vähän sitä ja tätä ja kun se ydin on jäänyt keksimättä, niin kerännyt ympärille turvaksi sitä mitä muutkin haluavat, puhuttiin sitten tavarasta tai muusta. Mikä onni, että löytyi hyvä mies, syntyi rakas poika ja löytyi niitä ankkureita, jotka suuntaavat elämää ihan toisella tavalla. Vaikken yhtään vielä tiedäkään mikä haluan olla isona, nyt on riittävän vahva käsitys siitä, mikä on tärkeää ja mikä ei, että pystyn aloittamaan tätä omaa prosessiani kohti minimalistisempaa elämää.
Eikä kaikkea tarvitse etukäteen tietääkään. Mutta pitää itse tietää, että riittää itselleen ja että mikään ulkoinen ei sitä muuta, vaikka välillä vähän epäilyttäisikin.
Kommentit
Lähetä kommentti