Blogin aloittaminen on jotenkin tyydyttävää, selkeää. Olen aloittanut monta, pitänyt niistä muutamia vuosiakin. Yleensä uusi blogi on merkki jonkin uuden alusta, niin nytkin.
Olen elänyt aikuiselämässäni monta vaihetta. Opiskelijan vapaus, ensimmäisen työn intensiivisyys ja vaativuus, hyppy syrjään ja hyppy takaisin, uupuminen, toipuminen. Sinkkuajat, seurusteluajat ja viimeisimpänä vaimona ja äitinä oleminen. Hyvät asiat ovat tulleet elämääni varkain, ihanina yllätyksinä ja tullessaan rikastuttanet koko olemustani, toimineet ankkureina onneen ja hyvinvointiin. Muuten arkeni tuntuukin olleen yhtä loputonta etsimistä, suorittamista ja kiirettä. Aina kun muistan pysähtyä - valitettavan harvoin - tajuan, ettei minulta puutu mitään sellaista, jota todella kaipaisin tai tarvitsisin. Että tässä ja nyt olen oikeastaan aika onnellinen. Ja sitten huomio herpaantuu, kiire tai tekemättömät hommat imaisevat mukanaan ja uppoan kuvitelmiin siitä, että jos vain olisi tuota ja tuota tai olisin jotenkin enemmän, jotakin muuta, niin elämäni olisi paremmin.
Jäin äitiyslomalle huhtikuussa 2013. Minulla varmaan oli paljon kauniita ajatuksia siitä, mitä äidiksi tulo merkitsee tai mitä kaikkia äitiyslomalla ehtii tehdä. Nyt kun töihinpaluuseen on vajaa kuukausi, tajuan etten ole ehtinyt tehdä juuri mitään niistä asioista, joita suunnittelin. Aluksi väitin jopa, etten ole mihinkään muuttunutkaan, paitsi suhteessa lapseen. Mutta olen minä. Tunnistan, ettei ongelma olekaan se, että minun pitäisi repiä itsestäni enemmän. Päinvastoin, minun pitää hellittää, jotta voisin olla enemmän itseni.
Jotta voisin paremmin ymmärtää, kuka olen, mitä haluan ja mitä voisin antaa itsestäni maailmalle, olen päättänyt keskittyä enemmän tärkeisiin asioihin ja karsia sitä, mikä ei ole tärkeää tai jolle juuri nyt ei elämässäni ole tilaa. Sen miettiminen on vaikeaa, mutta vapauttavaa. Miten sanoa negatiivisille kavereille, että heidän seurassaan olen vähemmän? Miten luopua rakkaista tavaroista? Miten jättää harrastukset, joita on tehnyt pitkään, mutta ihan vääristä syistä? Miten kehittää itsessään järjestelmällisyyttä, jotta arjen saisi hermostumatta sujumaan? Miten vaalia herkkyyttä itsessään, jos on tottunut antamaan ympäristön mielipiteen vaikuttaa itseensä ja on itse oman itsensä pahin kriitikko?
Etsin vastauksia minimalismin keinoin. Karsin ja keskityn. Sitoudun harjoittelemaan. Tyynnyn nauttimaan yksinkertaisesta onnesta.
Olen elänyt aikuiselämässäni monta vaihetta. Opiskelijan vapaus, ensimmäisen työn intensiivisyys ja vaativuus, hyppy syrjään ja hyppy takaisin, uupuminen, toipuminen. Sinkkuajat, seurusteluajat ja viimeisimpänä vaimona ja äitinä oleminen. Hyvät asiat ovat tulleet elämääni varkain, ihanina yllätyksinä ja tullessaan rikastuttanet koko olemustani, toimineet ankkureina onneen ja hyvinvointiin. Muuten arkeni tuntuukin olleen yhtä loputonta etsimistä, suorittamista ja kiirettä. Aina kun muistan pysähtyä - valitettavan harvoin - tajuan, ettei minulta puutu mitään sellaista, jota todella kaipaisin tai tarvitsisin. Että tässä ja nyt olen oikeastaan aika onnellinen. Ja sitten huomio herpaantuu, kiire tai tekemättömät hommat imaisevat mukanaan ja uppoan kuvitelmiin siitä, että jos vain olisi tuota ja tuota tai olisin jotenkin enemmän, jotakin muuta, niin elämäni olisi paremmin.
Jäin äitiyslomalle huhtikuussa 2013. Minulla varmaan oli paljon kauniita ajatuksia siitä, mitä äidiksi tulo merkitsee tai mitä kaikkia äitiyslomalla ehtii tehdä. Nyt kun töihinpaluuseen on vajaa kuukausi, tajuan etten ole ehtinyt tehdä juuri mitään niistä asioista, joita suunnittelin. Aluksi väitin jopa, etten ole mihinkään muuttunutkaan, paitsi suhteessa lapseen. Mutta olen minä. Tunnistan, ettei ongelma olekaan se, että minun pitäisi repiä itsestäni enemmän. Päinvastoin, minun pitää hellittää, jotta voisin olla enemmän itseni.
Jotta voisin paremmin ymmärtää, kuka olen, mitä haluan ja mitä voisin antaa itsestäni maailmalle, olen päättänyt keskittyä enemmän tärkeisiin asioihin ja karsia sitä, mikä ei ole tärkeää tai jolle juuri nyt ei elämässäni ole tilaa. Sen miettiminen on vaikeaa, mutta vapauttavaa. Miten sanoa negatiivisille kavereille, että heidän seurassaan olen vähemmän? Miten luopua rakkaista tavaroista? Miten jättää harrastukset, joita on tehnyt pitkään, mutta ihan vääristä syistä? Miten kehittää itsessään järjestelmällisyyttä, jotta arjen saisi hermostumatta sujumaan? Miten vaalia herkkyyttä itsessään, jos on tottunut antamaan ympäristön mielipiteen vaikuttaa itseensä ja on itse oman itsensä pahin kriitikko?
Etsin vastauksia minimalismin keinoin. Karsin ja keskityn. Sitoudun harjoittelemaan. Tyynnyn nauttimaan yksinkertaisesta onnesta.
Napsautanpa blogisi omiin suosikkeihin. Sinulla on minulle sopiva ajatusmaailma ja mielenkiinnolla jään seuraamaan blogiasi. ~Satu
VastaaPoistaOnpa kiva, että teksteistäni on löytynyt jotain yhteistä tarttumapintaa! Tervetuloa!
Poista