Kivastakin harrastuksesta pitää joskus luopua

Lähetin juuri viestin koiraharrastuksieni vetäjille, että jään pois ensi kaudeksi. Ainakin, ehkä pidempäänkin. Tuntuu todella harmittavalta jättää kiva harrastus, joka on monena ikävänä päivänä piristänyt ja joka äitiyslomalla ollessa tuntui arjen pelastukselta, henkireiältä. Se ei vaan valitettavasti tunnu enää yhtään niin hyvältä ajanvietteeltä, kun puntarissa ovatkin yhtäkkiä minun ja koko perheen häviävän lyhyet, yhteiset arki-illat. Pari viikkoa ollaan ehditty totuttaa poikaa hoitokuvioon, ja jo tässä ajassa itselle on tullut selväksi, että juuri nyt haluan pyhittää illat yhdessäoloon ja pysähtymiseen sen sijaan että joutuisin koko ajan sumplimaan kuka hoitaa ja miten ehtisin taas seuraaviin treeneihin. Juuri nyt ei ole sen aika. Opetellaan ensin perheenä tätä uutta tilannetta ja katsotaan sitten. Se tuntuu yhtä aikaa helpolta ja vaikealta.

Oli helpottavaa tajuta, että koiran kanssahan voidaan hyvin jatkaa itsenäisestikin harjoittelua, sen verran kuin osataan ja jaksetaan. Ja ettei harrastuksen lykkääminen nyt tarkoita ikuisesti luopumista. Oli myös helpottavaa ottaa henkistä etäisyyttä "kilpailupaineeseen" - me ollaan sen verran kauan harjoiteltu, että syksylle olisi "pitänyt" ottaa jo parit kisat tai kokeet. Pitäisi ja pitäisi, mistä sekin paine nyt sitten omaan päähän tuli. Nyt ei tarvitse, vaan voin halutessani vaikka vaan olla ja rapsutella koiraa. Vaikealta tuntuu päästää irti suorittamisesta ja vaikealta tuntui kirjoittaa se viestikin, vaikka jo pari viikkoa sitä tuli mietittyä.

Olen silti ylpeä siitä, että osasin ja uskalsin tehdä itselle parhaita päätöksiä juuri nyt, vaikkei se helppoa ollutkaan. Juuri nyt haluan sitä väljyyttä elämään lisää, varsinkin kun tiedän, ettei se töiden uudelleen aloittaminen ihan kivuttomasti varmaan käy. Mutta yhden askeleen verran ollaan taas lähempänä sitä omannäköisempää elämää.